11.10.1999

Espoon käräjäoikeuden tuomio 29.4.1998

Käräjäoikeus katsoi virallisen syyttäjän syytteestä, johon asianomistajat olivat yhtyneet, selvitetyksi, että A oli 27.1.1997 ja 21.3.1997 Espoossa vastoin parempaa tietoansa tehnyt rikoksesta perättömän ilmiannon sille, jonka asiana oli panna rikos syytteeseen siten, että A oli jättänyt Espoon nimismiespiirille osoitetun 27.1.1997 päivätyn kirjallisen rikosilmoituksen poliisille ja tässä ilmoituksessa esittänyt epäilyksensä B:n, C:n tai D:n syyllistymisestä väärennyksiin. Kun asiassa oli ryhdytty suorittamaan esitutkintaa A oli 21.3.1997 suoritetussa kuulustelussa ilmoittanut epäilevänsä, että hänen allekirjoituksensa oli väärennetty B:n, C:n tai D:n toimesta. Näytön arvioinnin ja syyksilukemisen osalta käräjäoikeus totesi, että asiassa oli esitetty muun muassa Keskusrikospoliisin lausunto, jonka mukaan A oli erittäin todennäköisesti itse allekirjoittanut kysymyksessä olevat velkakirjat. Käräjäoikeus kuuli asiassa henkilökohtaisesti B:tä, C:tä ja D:tä ja piti heidän kertomuksiaan yhdenmukaisina ja luotettavan tuntuisina. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi syytteen näytetyksi ja tuomitsi A:n rikoslain 26 luvun 3 §:n nojalla kolmesta perättömästä ilmiannosta.

B:n, C:n ja D:n esittämän henkistä kärsimystä koskevan vahingonkorvausvaatimuksen osalta käräjäoikeus totesi, että oikeuskäytännössä korvausta henkisestä kärsimyksestä oli tuomittu vaihtelevasti joko vahingonkorvauslain 5 luvun 2 tai 5 luvun 6 §:n perusteella. Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n osalta käräjäoikeus lausui, että mainitun lainkohdan mukaisesti henkisestä kärsimyksestä voitiin tuomita korvaus, jos syynä oli vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan kohdistunut taikka muu sen kaltainen rikos. Käräjäoikeus katsoi, että oikeuskäytännössä oli suhtauduttu pidättyväisesti vahingonkorvauksen tuomitsemiseen muista rikoksista kuin mitä pykälässä oli mainittu. Käräjäoikeus katsoi, että perätön ilmianto ei ollut vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan kohdistunut tai muu senkaltainen rikos, jonka vuoksi vahingonkorvausta ei tällä perusteella ollut tuomittava. Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi vaatimukset henkisen kärsimyksen korvaamisesta lakiin perustumattomana.

Helsingin hovioikeuden tuomio 10.11.1998

B, C ja D valittivat ratkaisusta hovioikeuteen ja vaativat muun ohella, että A velvoitetaan suorittamaan heille korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä, A:lle 25 000, B:lle 15 000 ja C:lle 10 000 markkaa korkoineen.

Hovioikeus totesi, että A oli käräjäoikeuden tuomiossa kerrotuin tavoin nimennyt B:n, C:n ja D:n väärennysrikoksen tekijöiksi. Hovioikeus katsoi, että A:n syyksi luettu perätön ilmianto oli siten kohdistunut myös heidän kunniaansa, minkä seikan B, C ja D olivat näyttäneet aiheuttaneen heille henkistä kärsimystä. Sen vuoksi B:llä myötäpuolineen oli vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla oikeus saada A:lta korvausta perättömän ilmiannon heille aiheuttamasta henkisestä kärsimyksestä. Hovioikeus katsoi kohtuulliseksi korvauksen määräksi B:n osalta 10 000, C:n osalta 6 000 ja D:n osalta 4 000 markkaa.

Perustelut

Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla korvataan henkinen kärsimys sille, joka on joutunut vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan kohdistuvan tai muun sen kaltaisen rikoksen kohteeksi.

Väärää ilmiantoa koskevat säännökset on muutettu lailla 563/1998, joka tuli voimaan 1.1.1999. Lain esitöistä (HE 6/1997 vp.) ilmenee, että jo ennen lain voimaantuloa vallinneen käsityksen mukaan väärä ilmianto oli ensisijassa oikeudenkäyttöön kohdistuva rikos, vaikka se kohdistuikin toissijaisesti myös yksityiseen henkilöön ja hänen oikeudelliseen turvallisuuteensa. Sama käsitys on esitetty aikaisemmassa oikeuskirjallisuudessa. Mainittu toissijaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että väärä ilmianto ei loukkaisi yksityisen henkilön kunniaa.

Rikoslain 26 luvun 3 §:ssä (L 19.12.1889) tarkoitetun perättömän ilmiannon ja rikoslain 15 luvun 6 §:ssä (563/1998) tarkoitetun väärän ilmiannon tunnusmerkistöön kuuluu, että ilmiannon kohteena olevan henkilön väitetään totuudenvastaisesti syyllistyneen johonkin rikokseen. Tahallisesti viranomaiselle annettu väärä ilmianto on omiaan loukkaamaan sen kohteeksi joutuneen henkilön kunniaa. Perätöntä tai väärää ilmiantoa voidaan siten pitää vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ssä tarkoitettuna kunniaan kohdistuvana tai muuna sen kaltaisena rikoksena, jonka perusteella on oikeus saada korvausta henkisestä kärsimyksestä.

A on alempien oikeuksien hänen syykseen lukemalla tavalla vastoin parempaa tietoansa nimennyt B:n, C:n ja D:n väärennysrikoksen tekijöiksi. Rikos on kohdistunut siten B:n sekä C:n ja D:n kunniaan, minkä vuoksi heillä on oikeus saada korvausta perättömän ilmiannon heille aiheuttamasta henkisestä kärsimyksestä.

Väärästä ilmiannosta aiheutuneen kärsimyksen ja tuomittavan korvauksen määrään vaikuttavat monet seikat, kuten esimerkiksi ilmiannon sisältö ja sen seuraukset viranomaistoimenpiteineen sekä asian saama julkisuus ja sen vaikutukset kyseisen henkilön ja hänen omaistensa kannalta.

B, C ja D ovat A:n teon vuoksi joutuneet rikoksesta epäiltyinä poliisin toimittamassa esitutkinnassa kuultaviksi, minkä he ovat kertomansa mukaan kokeneet nöyryyttävänä, C jopa pelottavana. Väärä ilmianto ja siitä seuranneet B:hen sekä C:hen ja D:hen kohdistuneet toimenpiteet ovat aiheuttaneet heille masennusta ja ahdistusta. Asiassa esitetyistä lääkärinlausunnoista sekä B:n sekä C:n ja D:n käräjäoikeudessa antamista ja uskottavina pidettävistä kertomuksista on pääteltävissä, että heille on aiheutunut kärsimystä, jota voidaan pitää sen laatuisena, että perustetta alentaa hovioikeuden tuomitsemaa vahingonkorvauksen määrää henkisen kärsimyksen osalta ei ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Hovioikeuden tuomio jää siis myös henkisestä kärsimyksestä tuomitun vahingonkorvauksen osalta pysyväksi.